Silmänräpäys menneestä!

Keskimmäisillä lapsillani on ikäeroa 1 vuosi ja 3 viikkoa. Justus kärsi kolme kuukautta koliikista. Kuljin pitkin asuntoa kuin zombie, nukahtelin sinne tänne ja olin masentunut. Olin todella yksinäinen ja muutenkin olen luonteeltani vähän sellainen, että minun on todella vaikea pyytää ulkopuolista apua. Haluan, pystyn ja jaksan pärjätä yksin.
Olin sellainen jo silloin 17 -vuotiaana, kun esikoiseni syntyi. Muistan Justuksen vauva-ajasta vain pieniä pätkiä. Se on vähän kuin sumua koko aika. Kävin puhumassa "ammattiauttajalle", tädille joka näytti minulle postikortteja ja käski kertoa tarinoita niistä. Piirtelin kuvia ja hän aina sai kaiken tuntumaan siltä, että minussa oli vika. Että minun olisi pitänyt pystyä suoriutumaan tästä kaikesta, olinhan itse tätä halunnut. Elämä oli muutenkin aika stressaavaa ja mielialani heilahteli koko ajan. Mutta onneksi minulla oli silloin muutama hyvä ystävä. Ilman heitä en varmasti enää olisi tässä.

Naapurin Emmistä tuli pelastajani, hän toi minulle illalla syömistä ja katsoi, että söin. Oli korvaamatonta, kun joku huolehti, välitti ja ihan vain oli paikalla!! En ollenkaan vähäksy ammattiauttajia tai lääkkeitä masennuksen tai vaikeiden elämäntilanteiden aikana, mutta kyllä ystävien apu on jotain, mitä ei mistään muualta saa. Tämän jälkeen olenkin yrittänyt auttaa ja tukea mahdollisimman paljon kaikkia ystäviäni, ketkä vain apua tarvitsee.

Kun Justuksen koliikki kolmen kuukauden jälkeen helpotti, huomasin olevani raskaana!  Kaikki tapahtui nopeasti. Ennen kuin huomasinkaan, minulla oli 1 -vuotias riiviö joka teki koko ajan pahojaan, pieni vauva joka viihtyi sylissä, ekaluokkalainen joka olisi myös vaatinut huomiota, sekä vielä iso koira.... silloin ajattelin monesti, että tästä en kyllä selviä mitenkään!! Mutta selvisin!

Tänään keskimmäiseni, nyt 8- ja 9-vuotiaat reippaat lapset lähtivät kahdestaan junalla isälleen. Lasten isä asuu 350 km päässä, joten he näkevät isäänsä lomien lisäksi vain muutamana viikonloppuna lukukaudessa. Välillä se on todella ikävää varsinkin tyttäreni kannalta, joka on aivan isän tyttö. Hän kärsii todella paljon siitä, ettei näe isäänsä kovin usein. Mutta toisaalta taas itsekin odottaa aivan eri tavalla näitä kertoja, kun talo hiljenee vähän ja edes hetkeksi!!
Silloin kun jäin lasten kanssa yksikseni en olisi voinut uskoa, että nauttisin hiljaisuudesta, saati yksinolemisesta. Nyt en mistään muusta haaveile kun siitä, että joskus saisin istua kotona yksin hiljaisuudessa tekemättä mitään!!! :)
Mutta jäi meille tänne yksi pieni prinsessa kotiin, joka nauttii tästä täysin siemauksin kun saa olla huomion keskipisteenä!!