Syvällä sydämessäni
monien porttien ja lukkojen takana
nimetön suru odottaa hiljaa.
Musiikki, kaikkien surujen mestari
kolkuttaa joskus sen portteja
ja yrittää antaa sille nimen
kutsuen sitä hiljaa esiin
syvistä kammioistaan.
Muistot lapsuudesta
ja elämäni viime vuosista
herättelevät sitä varoen
silloin se vuodattaa muutaman kyyneleen
yksinäisessä hiljaisuudessa.
Sen suuruus on piilossa
sydämeni synkissä varjoissa.
Se odottaa nimeä
kuiskattua kutsua.
Silloin se nostaisi päänsä
antaisi minun nähdä voimansa
ja kuulla pelottavan karjaisunsa.
Kutsun sitä varoen peläten
kohtaavani kuoleman
mutta jonkin minussa pitää kuolla.
Rakas suruni herää,
tule ylleni kuin vahva aalto
joka vie kauas rannalta
virrassa jota vastaan ei voi uida.
Vie minut tuntemattomiin paikkoihin,
syvyyteen jossa ei voi hengittää
Pimeyteen jonka voi vain tuntea.
Anna minun nousta pintaan vapaana,
sen kapean portin läpi kompastelleena
joka vie elämään.
Herää ja anna minun vihdoin itkeä.
Muuta itsesi kyyneleeksi
vapinaksi ja huokauksiksi.
Anna minun hyvästellä sinut.
Tiedän, että jäähyväiset ovat tuskaiset.
Mutta olen tyytyväinen kun olet mennyt.
Herää,
herää viimeinkin
ja tee elämäni helvetiksi
joka avaa oven taivaaseen.
Tällä viikolla sain nauttia viidestä vapaapäivästä, mikä on harvinaista herkkua. Vapaat olivat täynnä touhua mikä ei ollenkaan harmittanut, päinvastoin. Nyt on tosin takki vähän tyhjä, kun huomenna pitäisi taas aloittaa työputki!!!!
Maanantai meni siivotessa. Minulla on lähes aina tapana siivota ns. "makuupäivänä", koska silloin on pää jumissa, eikä aivokapasiteetti riitä muuhun älylliseen toimintaan. Ja näin loput vapaat jäävät johonkin paljon hyödyllisempään!!!
Tiistaina sainkin sitten seurakseni lapsuudenystäväni, sekä hänen pienen tyttönsä, joka on minun kummityttöni. Tämä pieni Pihla on "kummikatraani" kahdeksas. <3
Ukko on tehnyt koko viikon pitkää päivää töissä, joten tämä oli enemmän kuin ihana yllätys!
Pääsin siis hoitamaan ihanaakin ihanampaa vauvaa (sanoinko jo, että vauva oli syötävän suloinen?), voin kertoa et teki ihan tosi hyvää mun vauvakuumeelle. ;) Myös parhaan ystäväni seura pitkästä aikaa tuli tarpeeseen. Oli kyllä niin kiva vaan viettää aikaa ja vaihtaa kuulumisia, aika meni kuin siivillä!!!!
Ystäväni harrastelee valokuvausta ja on siinä todella taitava. Pienin tyttöni Jasmiini on loistava kuvattava ja siitähän se ajatus sitten lähti....
Ensimmäiseksi Jasmiini kuvattiin sängyssä, joka oli "vuorattu" valkoisilla lakanoilla. Tein reiän yhteen untuvatyynyyn ja tyttö sai heitellä höyheniä mielin määrin ympäri makkaria! Tyttö oli riemuissaan ja äiti kauhuissaan! Voi luoja sitä höyhenien määrää!! Siivoamiseen kului aikaa ja se vaati jonkun verran kärsivällisyyttä... Mutta viis siitä, kuvat olivat mahtavia!
Samana iltana kuvattiin tyttö vielä paitapuserossa ja kravaatissa, knalli päässä keikistelemässä!
Oon katsellut monesti meidän lähellä olevaa vanhaa, rapistunutta "leikkipuistoa". Tai siis kahta rapistunutta keinua metsän siimeksessä. Laitoin näistä keinuista joku aika sitten kuvan Hennalle ja yhdessä tuumattiin, että se olisi loistava kuvauspaikka. Ideana oli, että Jasmiini olisi keinuissa likaisessa yömekossa eksyneen näköisenä. Idea tuntui loistavalta ja sitä lähdettiin seuraavana päivänä toteuttamaan. No voiko olla mahdollista, että nämä keinut jotka on vuosia tönöttänyt ruosteisina samassa paikassa, olivat juuri nyt kärrätty pois!!!! Kohtalon ivaa!!!! No mutta otettiin kuvat ilman keinuja ja Jasmiini oli loistava eksynyt tyttö. :)
Ehdittiin myös käydä kirpputorikierroksella, syömässä ja värjätä Hennan hiukset. Oli muuten seksikäs bööna. Tiedättekö miten komee lakki on nykyään raitaväripurkissa? :D Muuten vaan oltiin ja juteltiin ja tulin tästä heidän kyläilystä todella onnelliseksi <3
Välihuomautuksena täytyy kyllä todeta, että vaikka minulla oli "ylimääräinen" ihminen muistuttamassa asioista, unohdin silti Justuksen painin sekä Janessan läksyt. Tytön vein kyllä kokkikerhoon, mutta vääränä päivänä!!! :D
Jokin aika sitten meidän salin vapaaottelija -Eevalla oli erittäin huonoa säkää treeneissä ja hää teloi jalkansa aika pahasti. Hän on valitettavasti pidemmän aikaa poissa kuvioista, mutta hänen sinnikkyydellä ja sisukkuudella ei mene kuntoutukseen kauaa!! Alkuviikon treeneissä sitten kävi niin, että myös toinen parhaista treenikavereistani Maaria teloi isovarpaansa (mie toimin tilanteessa jonkunlaisen shokin aiheuttamana todella hyvin, vaikka kotona etoi ja Maarian varvas kummitteli yöllä painajaisissakin!) Niinpä päätettiin jalkapuoli -Eevan kanssa ostaa herkkuja ja mennä viihdyttämään torstai-iltana Maariaa.
Oli kyllä ihana nähdä molempia likkoja "vapaalla", eli tarkoitan salin ulkopuolella. Nää likat on loistavia, mie saan heistä niin paljon energiaa. Hein kanssa sitten vaihdettiin uusimmat kuulumiset (lue: juorut) ja räkätettiinkäkätettiin! :) Suunniteltiin tulevaa Stadin reissua, meinattiin nimittäin lähteä joku viikonloppu Helsinkiin tyttöjen reissulle viihteelle!! Siitä tulee kyllä niin kivaa!
Eeva antoi vielä kotiinviemisiksi kassillisen askartelutarvikkeita tyttärille ja voi mahoton kun hyökin olivat niin ikionnellisia!
Onnelliset rinsessani.
Kotona sain lapset nukkumaan niin maistelin vähän viiniä. Illan kruunasi kilometripuhelu ihanaisen Emmin kanssa, hää on kyllä niin loistava ihminen. En tiedä ketään muuta joka olisi kokenut niin paljon tuskaa, mutta kaiken jälkeen osaa nauraa, iloita ja tehdä vielä muutkin iloiseksi.
Nukkumaan mennessä olo oli onnellinen ja levollinen, mieli täyttyi kokonaan kaikesta mikä ihmisen tekee onnelliseksi; pienet pienet asiat ja tärkeät hetket. Ihanat ystävät, ihmiset, elämä. Mun elämä on sekaisin, mutta niin täydellistä. Haaveet on epätodellisia, mutta silti niin lähellä. Minulta puuttuu vaikka mitä, mutta silti mulla on ihan kaikkea!!! <3
Tänään sitten vielä ajeltiin pienimmän kanssa Ylämaalle maaseudun rauhaan. Siellä sielu lepää ystäväni Sannan ja lasten seurassa. Sanna on superkäsityöihminen, en tajua miten kukaan voi tajuta langoista ja neulomisesta niin paljon!!!! Ja niitä ihania käsitöitä tulee jatkuvasti! Ja se kaiki eläinten ja muun oheisohjelman hoitaminen sujuu häneltä niin luonnostaan. Oli ihana nähdä kummilapsiakin pitkästä aikaa, heitäkin oli jo niin kova ikävä. Tuollaiseen kun joskus pystyisi, lähes omavaraisuuteen. Kasvikset kaikki tulee omasta maasta, lihat omista possuista ja kanoista, munat kanalasta ja maito Kauno -vuohesta. Niin mahtavaa.
"Pikkusisko" antoi myös elämänohjeita ja neuvoja, tai itseasiassa vaan kuunteli. :)
Musisointia Älymaalla
Vapaat meni kyllä niin nopeasti, mutta kaikenkaikkiaan tästä päällimmäisenä jäi mieleen, että pitäisi jokaisena päivänä arvostaa sitä päivää, eikä murehtia tulevaa tai mennyttä.
Ps. muutama treenivapaa teki hyvää, tänään olin brassitreeneissä liekeissä ;)
Olen aivan varma, että synnytyksissä katoaa muistamisaivosoluja. Olen tosin aina ollut kova koheltamaan, unohtamaan, sähläämään ja tunaroimaan. Kolhin itseäni koko ajan joka paikkaan ja kuvittelen olevani pienempi kuin mitä olen. Olen omasta mielestäni todella ketterä, joka myöhemmin usein kostautuu. Kaikki läheiseni ovat tottuneet siihen, että minulla on koko ajan jotain hukassa. Kun käyn kyläilemässä jossain, jätän yleensä AINA jonkun tavaran jälkeeni.
Lapseni ovat lähteneet maastojuoksukisoihin farkuissa ja tennareissa, sekä viime viikolla unohdin poikani koulukuvauksen. Onneksi päällä oli sentään puhdas ja siisti paita. Seuraavan viikon hoitoajat pitää aina viedä viimeistään kuluvan viikon torstaina, olisinkohan ehkä kerran ne silloin vienyt. Monesti soitan maanantaiaamuna, että voinko tuoda tyttäreni hoitoon!
Viimeksi kun minulla oli kirppispaikka, unohdin hakea vaatteet pois. Puhelimeni oli jäänyt edellisenä viikonloppuna ravintolaan, eikä kirppisihmiset saaneet minua kiinni... No siellä ne tavarani sitten muutaman päivän odottivat minua kärryissä...
Unohdan kaikki sovitut tapaamiset, maksut, sekä muut "tärkeät" asiat. En muista lasteni harrastusaikoja tai kokeita, onneksi he muistavat ne yleensä itse. Olen yrittänyt merkitä kalenteriin kaikki, mutta unohdan katsoa sitä. Töissä hukkaan lamppuni, avaimeni, jopa takkini!!!! Kadotan vuodessa valtavan määrän hanskoja, hattuja, huiveja..... Mutta silti suutun miehelleni, jos hän joka asiasta minua muistuttelee! :D
Sitten siihen tunarointiin! Jo pienenä minulla oli koko ajan kolhuja tai joku paikka paketissa. Sählään jatkuvasti. Yhtenä kesänä peruutin KAKSI kertaa rattaiden päälle! Miten sitä voi muistaa, että jätti ne auton taakse odottamaan takakonttiin laittoa, kun välissä laittoi lapset turvavöihin!! Polttelen ruokia pohjaan, unohdan kahvinpurut keittimestä ja veden puurohiutaleista. Lähden ostamaan kaupasta tavaraa mitä en kuitenkaan osta. Kerran kiersin bensa-automaattia kolme kertaa ja aina oli tankki väärällä puolella!! Viihteellä ollessani onnistun lähes joka kerta nolaamaan itseni jollakin tavalla, tai itse asiassa nykyisin minua ei enää edes hävetä, naurattaa vain!!
Mutta tämmöinen olen :) Ja silti onnistun jollain tavalla organisoimaan suurperheeni arjen ja pitämään kaikki lähes tyytyväisenä!!!
Viikoloppuna ystäväni järjesti 80 -luvun bileet!!! Näitä teemabileitä pitäs olla useammin!!!
Olin tänään katsomassa pienintä kummilastani. Aivan fantastinen pieni tyttö punertavine hiuksineen!! <3
Itse poden kroonista vauvakuumetta. Voisin katsella tuntikausia tuon pienen ihmisen touhuja; käsienliikkeitä, suun maiskuttelua, jalkojen heilumista. Mikään ei voita pienen vauvan tuoksua ja ihon pehmeyttä! Niin hento ja pieni mutta samalla niin varma, elävä ja aito. Koko elämä edessä eikä minkäänlaisia maallisia huolia vielä.
Minulla on monta kummilasta joista jokainen on minulle erityisen tärkeitä ja jokaiselle löytyy selästäni yksi pieni tatuoitu tähti.
Erityisen lämmin kummisuhde minulla on kuitenkin 3 -vuotiaaseen Ronja -tyttöön. Hän on minun oma pieni taistelija ja minusta on aina tuntunut, että meillä on joku ihmeellinen yhteys.
Joskus jotkut ihmiset tuntuvat sielunkumppaneilta heti kun tapaat heidät, kuin olisit tuntenut heidät jo kauan. Ja tämä pieni tyttö tuntuu minulle juuri sellaiselta! Olen varma, että olemme tunteneet jo joskus edellisessä elämässä ;)
Itsekin sitä toivoo, että voisi elää tässä hetkessä. Olla aina aito, oma itsensä. Ilman minkäänlaisia ympäristön paineita. Olla elämäniloinen!
Jokaisen ihmisen tulisi saada tehdä juuri niitä asioita, joista nauttii kaikkein eniten! Se on sitä oikeaa rikkautta. Muuten elämä menee hukkaan!
Jokaisen ihmisen tulisi myös saada viettää elämänsä sellaisen ihmisen kanssa, jonka puolesta tekisi mitä vaan! Jonka vuoksi taistelee, itkee, raivoaa, huutaa... Ketään ei saisi yrittää muuttaa, vaan pitäisi hyväksyä toinen juuri sellaisena kuin on!
Vaikka se välillä on kyllä helvetin vaikeaa.
Parisuhteen eteen on tehtävä töitä!!
No miten se oli ennen vanhan? Emäntä hoiti talon, navetan ja viisi huutavaa kakaraa kun ukko oli koko päivän metsätöissä. Illalla isäntä kopsutteli paskaisissa saappaissa tupaan, raotti pitkiä kalsareita ja otti emäntänsä kesken tuvanlakaisun. Ja kaikki olivat tyytyväisiä... Tosin emäntä haaveili päivät pitkät rengistä ja isäntä nipisteli piikaa pyllystä aina tilaisuuden tullen. Mutta töitä tehtiin kyllä!!! Ja parisuhde oli lähinnä sitä, että yhdessä selviydyttiin talvesta, sodasta, pulasta ja muusta!!!
Takaisin nykyhetkeen: Omille lapsilleni yritän opettaa, miten tärkeää olisi olla rehellinen. Yritän näyttää hyvää esimerkkiä, mutta liian usein sitä joutuu itsekin tilanteisiin, milloin se rehellisyys ei ole kuitenkaan se parhaalta tuntuva vaihtoehto. Jokainen valehtelee joskus, mutta se ei saa hallita elämää, eikä elämä saisi perustua valheeseen!! Miten sitä voisi aina olla hyvä esimerkki lapsillensa? Itse olen sitä mieltä, ettei mitenkään. Välillä voi olla huonona esimerkkinä ja selittää, miksi näin ei kannata käyttäytyä. Yritän myös olla lapsilleni mahdollisimman oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Rangaistukset teoista on verrattavissa täysin teon vakavuuteen sekä lapsen ikään! (joo, kuulostaa pahalta mutta niin se vain on!!! :) )
Mutta vaikka minä yritän kuinka olla lapsilleni oikeudenmukainen, miten valmistan heitä maailmaan joka ei ole? Joku viisas on joskus sanonut, että ihmiselle ei anneta enempää, kuin mitä hän kestää. Mutta miten sitä selviää, jos jotain pahaa tapahtuu? Tunnen kourallisen erittäin vahvoja ihmisiä, jotka ovat selvinneet erittäin vaikeista asioista. Lapsen kuolemasta, miehen syövästä, vaimon halvaantumisesta, miehen itsemurhasta, talon tuhoutumisesta, kaiken menettämisestä...
Olen nähnyt sivusta sen tuskan ja ahdistuksen joka riistää ja repii ihmisen palasiksi. Mutta nämä vahvat, sinnikkäät keräävät itsensä pala palalta jälleen kokoon yhdeksi kokonaiseksi. Miten sitä joskus olisi voinut ottaa edes pienen osan siitä tuskasta itselleen, että toisen olisi helpompi olla.
Onko se sitten totta että kohtalo määrää meidän elämää? Että mitä tahansa teemmekin, tapahtuu mitä on tapahtuakseen, eikä sitä voi mitenkään estää? Itse ainakin uskon niin.
On yritettävä elää viisaasti, mutta loppujen lopuksi tästä elämästä selviää parhaiten niin, että antaa elämän viedä!!!
Go with The flow!!!
http://www.youtube.com/watch?v=DcHKOC64KnE
Viime viikonlopun kultajuhlan jälkeen sanoin ystävälleni, että aion pitää viikon treenitauon! Olin sitä mieltä, että se oli ansaittua! Olin varma, että kroppani tarvitsee sitä!!
Noh, sen jälkeen olen käynyt salilla viisi kertaa treenaamassa ja aion mennä myös tänään....
Miten se onkin niin, että jopa yksi välipäivä tuottaa vaikeuksia?
On ollut muutenkin aika rankka ja hektinen viikko. Olen ollut koulutuksessa jossa päivät on venyneet aamuseitsemästä viiteen. Aihe on ollut mielenkiintoinen mutta univelka on näkynyt niin, että tunnilla on ollut vaikeuksia pitää silmiään auki! Kaikenkaikkiaan kuitenkin erittäin mukavaa vaihtelua normaaliin työarkeen. Sitten vielä kotona ruoat, siivoukset, pyykit, lasten läksyt jne.... Mieskin on juuri tämän viikon tehnyt pitkiä ylityöpäiviä. Kyllä sen tällaisena viikkona taas huomaa miten paljon henkisenä ja fyysisenä apuna tuo mies on, vaikka hänelle tuleekin liian usein sanottua, ettei tee muka mitään...
Eilen tulikin sitten mukava yllätys, kun mummit olivat kyläilemässä. Ennen kuin huomasinkaan, anoppi otti kaksi lapsista mukaansa ja oma äitini yhden. Minulle jäi tuo vanhempi prinsessa ja voin sanoa, että tekee kyllä niin hyvää päästä välillä viettämään kahdenkeskeistä laatuaikaa hänen kanssa! Ja miten sen huomaakin kuinka kiltti lapsi on, kun saa viettää edes hetken aikaa äitinsä kanssa kahdestaan sen sijaan, että joutuisi jakamaan kaiken huomion!!
Olen kyllä pyrkinyt antamaan silloin tällöin kahdenkeskeistä aikaa jokaiselle lapselleni, vaikka se olisi vain kaupassakäynti.
Mutta takaisin tatamille:
En koskaan kyllästy sanomaan sitä, miten paljon se tuo minulle jaksamista, kun vetäsee BJJ -puvun päälle ja pääsee tatamille! Ei tarvitse välittää miltä näyttää; tukka pystyssä, hikisenä hinkkaa naamaansa paskaista tatamia vasten epänormaaleissa asennoissa.
Ajatukset ei pyöri töissä, lapsissa, kotiaskareissa, eikä missään muussakaan maallisessa. Vain siinä hetkessä. Sitä keskittyy täysin tekemiseensä ja miettii koko ajan mitä tekee seuraavaksi, miten puolustaa, lukottaa tai on parempi kuin toinen!!! Meidän seurassa on mahtavia treenajia. Isoja miehiä, jotka jaksaa kannustaa ja opettaa koko ajan uusia juttuja. Hienoa huomata, että joka treenin jälkeen on oppinut jotain uutta. On jengiä, jotka tulevat milloin vaan treenaamaan ja opettamaan, sekä valmentaja, joka jaksaa aina neuvoa, kannustaa ja kehua.
Meillä käy salilla vapaaottelua ja Brasilian Jiu-jitsua harrastamassa harmittavan vähän naisia. Aktiivisia naistreenaajia taitaa olla yhteensä neljä ja näistä neljästä kaksi on loukkaantumisten vuoksi hetken "jäähyllä". Tämä on harmillista, koska samankokoisten naisten kanssa treenaaminen on kuitenkin kaikkein mukavinta!! Onneksi muissakin seuroissa on sama tilanne ja tämän vuoksi järjestetään välillä joitakin naisten leiriviikonloppuja ympäri suomen.
Loppukevennykseksi: eilen treeneissä mukana oli 8 -vuotias sanavalmis tyttäreni, joka sanoo kyllä täysin aina mitä ajattelee. Pukuhuoneessa hän kysyi minulta: "äiti, miksi niillä joillain miehillä näkyy semmoset lihakset tässä mahassa, mut sulla ei näy?" :D Mitäpä tuollaiseen kysymykseen vastaisi??
Viikonlopun kisatunnelmia!!! :)
Lauantaina järjestettiin Helsingin kalliossa No-Gi Finnish open -kilpailu. Tämä on siis Brasilian Jiu-jutsua mutta ilman pukua. Verrattavissa ehkä eniten lukkopainiin. Ahkera harjoittelu tuotti tulosta ja voitin omassa sarjassani (sinivöiset naiset -66kg) kultaa!!
Kultajuhlia vietimme Cage 23 vapaaottelutapahtumassa Vantaalla, hienoja matseja ja mukavia ihmisiä! :) Oli mukava olla pitkästä aikaa vapaalla jossain muualla kuin kotipaikkakunnalla. Mutta illan aikana huomasimme ystäväni kanssa molemmat, miten paljon kuitenkin kaipasimme omalle paikkakunnalle. Sitä mietti, miten paljon mukavempi olisi ollut juhlia kultaa tuttujen ihmisten seurassa.
Olen asunut Imatralla nyt kuusi vuotta. En olisi ikinä uskonut, että tämä paikka tuntuisi joskus näin kodilta. En mistään hinnasta muuttaisi nyt pois täältä. Ensin en tuntenut täältä ketään ja on pakko sanoa, että näin aikuisiällä ei ole mikään helppo tutustua uusiin ihmisiin.
Kun olin asunut täällä vuoden, erosin ja jäin yksin lasten kanssa. Sen jälkeen kaipasin monta vuotta kotipaikkakunnalleni. Enkä edes tiedä miksi? -Ei siellä kuitenkaan enää kovin montaa läheistä ystävää asu, mutta ehkä se veri vetää vaan aina "takaisin".
Sitten onneksi aloitin kamppailulajit MMA Imatralla. Sitä kautta olen tutustunut ihan mielettömiin samanhenkisiin ihmisiin. Olen saanut kullanarvoisia ystäviä isolla Y:llä!
Olen paljon miettinyt ystävystymistä. On erilaisia ystäviä. Niitä, jotka olet tuntenut alakoulusta asti. Monenkaan kanssa sinulla ei ole enää mitään yhteistä, mutta silti sinun vähän niinkuin kuuluu olla heidän kanssaan tekemisissä, olettehan tunteneet jo niin kauan.
Sitten on niitä sydänystäviä. Joihin olet tutustunut jo pienenä. Joiden kanssa et ole tekemisissä kuin silloin tällöin, mutta jotka ovat mielessäsi useasti. Joihin voit luottaa ja joiden kanssa juttu jatkuu aina siitä, mihin viimeksi se jäi.
Sitten on elämäntilanneystäviä. Eli joiden kanssa jaat iloja tai suruja, koska teillä on samankaltainen elämäntilanne. Olette ehkä molemmat eronneet, tai teillä on muuten samankaltainen menneisyys.
Sitten on äitiystäviä. Joihin olet tutustunut lasten kautta. Lapsenne harrastaa samoja lajeja, käytte samassa perhekerhossa tai lapsenne on samalla luokalla.
Sitten on työkavereita. Joita näet pakosti töissä, tulet heidän kanssa toimeen, käytte ehkä joskus yhdessä illanistujaisissa, mutta ette muuten oikeastaan vapaa-ajalla törmää.
Sitten on miehen ystävät ja sukulaiset. Eli ihmiset, joihin olet tutustunut miehesi kautta. Joiden kanssa törmäät usein, mutta et silti tiedä heistä kovinkaan paljon. Tulet heidän kanssa toimeen, mutta et silti vietä heidän kanssaan kovinkaan paljon aikaa.
Mutta aikuisiällä on todella vaikea solmia ystävyyssuhteita perustuen pelkästään omaan itseesi. Enkä oikeastaan uskonut, että tällainen on edes mahdollista. Mutta harrastukseni kautta olen tällaisia ystäviä saanut. Heidän kanssa puhumme terveydestä, ravinnosta, dieeteistä, ruokavalioista, treenaamisesta, kisoista, menneisyydestä, iloista, suruista, suhteista, miehistä.. ;) Näistä ystävistä on tullut minulle kullanarvoisia! Elämääni on muutaman vuoden aikana tullut niin paljon iloisia ja positiivisia asioita, että on pakko sanoa olevani onnellisempi kuin koskaan ennen!!
Milloinkaan emme kuule toisiamme
niin hyvin
kuin hitaina hiljaisina iltoina,
kun istumme pitkään kaksin
ja kuuntelemme hiljaisuutta.
-Tommy Tabermann-
Keskimmäisillä lapsillani on ikäeroa 1 vuosi ja 3 viikkoa. Justus kärsi kolme kuukautta koliikista. Kuljin pitkin asuntoa kuin zombie, nukahtelin sinne tänne ja olin masentunut. Olin todella yksinäinen ja muutenkin olen luonteeltani vähän sellainen, että minun on todella vaikea pyytää ulkopuolista apua. Haluan, pystyn ja jaksan pärjätä yksin.
Olin sellainen jo silloin 17 -vuotiaana, kun esikoiseni syntyi. Muistan Justuksen vauva-ajasta vain pieniä pätkiä. Se on vähän kuin sumua koko aika. Kävin puhumassa "ammattiauttajalle", tädille joka näytti minulle postikortteja ja käski kertoa tarinoita niistä. Piirtelin kuvia ja hän aina sai kaiken tuntumaan siltä, että minussa oli vika. Että minun olisi pitänyt pystyä suoriutumaan tästä kaikesta, olinhan itse tätä halunnut. Elämä oli muutenkin aika stressaavaa ja mielialani heilahteli koko ajan. Mutta onneksi minulla oli silloin muutama hyvä ystävä. Ilman heitä en varmasti enää olisi tässä.
Naapurin Emmistä tuli pelastajani, hän toi minulle illalla syömistä ja katsoi, että söin. Oli korvaamatonta, kun joku huolehti, välitti ja ihan vain oli paikalla!! En ollenkaan vähäksy ammattiauttajia tai lääkkeitä masennuksen tai vaikeiden elämäntilanteiden aikana, mutta kyllä ystävien apu on jotain, mitä ei mistään muualta saa. Tämän jälkeen olenkin yrittänyt auttaa ja tukea mahdollisimman paljon kaikkia ystäviäni, ketkä vain apua tarvitsee.
Kun Justuksen koliikki kolmen kuukauden jälkeen helpotti, huomasin olevani raskaana! Kaikki tapahtui nopeasti. Ennen kuin huomasinkaan, minulla oli 1 -vuotias riiviö joka teki koko ajan pahojaan, pieni vauva joka viihtyi sylissä, ekaluokkalainen joka olisi myös vaatinut huomiota, sekä vielä iso koira.... silloin ajattelin monesti, että tästä en kyllä selviä mitenkään!! Mutta selvisin!
Tänään keskimmäiseni, nyt 8- ja 9-vuotiaat reippaat lapset lähtivät kahdestaan junalla isälleen. Lasten isä asuu 350 km päässä, joten he näkevät isäänsä lomien lisäksi vain muutamana viikonloppuna lukukaudessa. Välillä se on todella ikävää varsinkin tyttäreni kannalta, joka on aivan isän tyttö. Hän kärsii todella paljon siitä, ettei näe isäänsä kovin usein. Mutta toisaalta taas itsekin odottaa aivan eri tavalla näitä kertoja, kun talo hiljenee vähän ja edes hetkeksi!!
Silloin kun jäin lasten kanssa yksikseni en olisi voinut uskoa, että nauttisin hiljaisuudesta, saati yksinolemisesta. Nyt en mistään muusta haaveile kun siitä, että joskus saisin istua kotona yksin hiljaisuudessa tekemättä mitään!!! :)
Mutta jäi meille tänne yksi pieni prinsessa kotiin, joka nauttii tästä täysin siemauksin kun saa olla huomion keskipisteenä!!
